Tähän postaukseen sain innostuksen Reetta Venäläisen täällä LinkedIn:ssä julkaisemasta kommentista. Siinä hän tarkastelee hyvin naisnäkökulman ottamista mukaan ohjelmistokehitykseen. Tästä kommentista johtuen rupesin sitten ihmettelemään sitä millaista on peruskoulussa koodauksen opettaminen.
Toimin aikoinaan vuoden verran Sääksjärven alakoulun atk-kerhon vetäjänä ja ohjaajana. Se oli hieno vuosi. Siinä sai sekä ohjaaja- että opettamiskokemusta. Meillä oli myös koodausta ja pidin tunnin liittyen ohjelmistotuotantoon. Taisin korostaa sitä, että ohjelman tekeminen ei ole pelkkää koodausta eli että kirjoitetaan koodia jollakin koodausohjelmalla. Selvitin kerholaisille sen, että ensin pitää olla jokin tarve tai idea taustalla koodattavalle ohjelmalle. Totesin, että aina voi tietysti joko kokeilla eri juttuja koodaamalla tai sitten toteuttaa itse ohjelman alusta alkaen. Ideoiden “pallottelun” jälkeen pitää sitten suunnitella ohjelma. Ohjelmaa kannattaa jo suunnitteluvaiheessa “testata” esim. paperilla tekemällä paperikäyttöliittymiä. Suunnittelu on todella tärkeä juttu, eihän kukaan lähde taloakaan rakentamaan suunnittelematta. Suunnittelusta huolimatta voi kesken koodauksen tulla vastaan asioita, jolloin joudutaan palaamaan takaisin suunnitteluun. Suunnittelun jälkeen on sitten koodauksen vuoro, ja lopuksi kun kaikki on valmista, niin sitten vielä tehdään lopputestaus.
Mieleeni tuli juuri se, että tehdäänkö kouluissa juuri tämä edellä oleva vai annetaanko/kehitetäänkö jokin algoritmi, joka sitten koodataan? Ja sitten kun ohjelma on valmis, niin sitten ollaan tyytyväisiä!?
Toinen ihmetyksen aiheeni on se, että ilmeisesti kouluissa “koodaaminen” on liitetty matematiikan opetuksen oheen. Millä perusteella? Kyllähän “koodaaminen” tietysti loogista ajattelua vaatii, mutta matikkaa vasta, jos lähdetään tekemään vaikkapa polynomien tai funktioiden ääriarvojen laskemisohjelmaa. Tai sitten vaikkapa pelejä. Kaikki pelit eivät vaadi vaikeaa matikkaa toimiakseen.
Kirjoittaja: Samuli Heikkilä (C)