Mielestäni suomalaisessa koulumaailmassa ihminen, yksilö on aina nähty tuotannon osana, mekaanisena laitteena tai raaka-aineena, joka otetaan koulun liukuhihnalle työstettäväksi. 1860-luvulla taisi tulla ensimmäinen kansakouluasetus (sattuu juurikin teollisen vallankumouksen kiihkeimpään vaiheeseen), eli tehtaisiin alettiin tarvita ammattitaitoista väkeä ja kirkon ja kodin kasvatus-koulutus ei tiedoiltaan ja taidoiltaan ja vaamituksiltaan enää riittänyt. Tarvittiin ulkopuolinen, kolmas taho, joka alkoi vastata sekä kasvatus- että opetustyöstä.
Omana peruskouluaikanani 70-80-luvuilla luokan osaaminen taisi mennä sen normaalijakauman mukaisesti: eli heikot, keskitasoiset ja suorittaja-lahjakkaat. Heikoista eli viitosen ja kuutosen keskiarvolla rämpijöistä ei taidettu niinkään välittää, ennemmin esille tulivat heihin kohdistuneet koulun rangaistustoimet. Eli mentiin sillä linjalla, että heihin ei panostettu, tärkeää oli että he kävivät koulussa, kunhan eivät olleet pahojaan tekemässä. Itse kuuluin siihen keskitasoon eli numerot olivat seiskan ja kasin kieppeillä. Lahjakkaimpien ja menestyvien oppilaiden työt nostettiin aina selvimmin esille.
Koulu ja markkinointisuuntaukset
Tuotannon, rattaan osana toimimista kuvaa myös hyvin se, että meiltä ei paljonkaan kysytty mitä mieltä olemme koulusta tai meille opetettavista aineista, tai että mitä meille kuuluu tai että miten voimme. Markkinointifilosofisesti voisi sanoa, että tuo aika kuten monet aiemmatkin vuosikymmenet voisi laittaa tuotantosuuntautuneen käsitykseen piiriin. Tuotettiin mitä tuotettiin, mutta asiakas jäi sivuosaan. Nyt kun vihdoin ja viimein on alettu myös kysyä oppilailta mikä on heidän tilanteensa ja on viimein otettu lujasti kiinni koulukiusaamisongelmiin, niin nyt voisi ehkä viimein puhua vastuullisesta markkinoinnista. Asiakassuuntautunut markkinointi on ollut kyllä vallalla jo peruskoulun perustamisesta lähtien (esim. eri tasokurssit, jotka sittemin poistettiin, sekä valinnaisaineet).
Kirjoittaja: Samuli Heikkilä (C)