Kun opiskelin peruskoulussa 70-80-luvuilla, niin tein mielestäni erään virheen, joka on vaikuttanut minuun paljon, mutta jonka olen voinut jälkeenpäin onneksi kyseenalaistaa. Olin itse aina seiskan taapertaja, mutta asetin luokan parhaat, ne kympin tytöt ja kiiltokuvapojat täydellisiksi, paremmiksi ihmisiksi. Ne, jotka olivat myös niitä, jotka olivat mukana luokanvalvojamme vetämässä soittokerhossa. Ne, jotka olivat aina hymyssä suin, niitä joita ei kiusattu. Ne, joiden upeat suoritukset tuotiin esiin. Samalla kuitenkin unohdettiin esim. luokkamme pahnan pohjimmaiset: ehkä ajatustapa oli se, että kunhan käyvät koulussa ja eivät ole pahojaan tekemässä.
Tämä ajatusmaailmani on kuitenkin jälkeenpäin murtunut, kun opiskelin kasvatustieteen perusopintoja avoimessa yliopistossa vuosina 2019 – 2020. Silloin opin käsitteet suorittaja- ja tavoiteorientoitunut. Täydellisten oppilaiden/ihmisten ajatus murtui myös kun luin tamperelaisen opinto-ohjaaja Liisa Huhdan mainion kirjan Uupuneet nuoret pärjääjät, jossa kerrotaan lukioista ja lukiolaisista. Minulle selvisi, että itseasiassa nämä kympin tytöt ja pojat olivat ehkä olleet ns. suorittajia, eli “pakko saada kymppi” -ajautuksella toimijoita. Ehkä heillä oli/on sosiaalinen paine, kaveriporukan paine ja paine vanhempien taholta sekä myös kavereiden ja vanhempien miellyttämisen paine.
Jälkeenpäin olen itse havainnut, ettei kenellekään pidä olla kateellinen, sillä sen hyvän mistä on itse kadehtinut, saakin myöhemmin itselleen. Tästä on esimerkkinä valmistumiseni yliopistosta hyvillä ja erinomaisilla arvosanoilla. Mairittelevaa on myös se, kun korotin lukion huonoja arvosanoja iltalukiossa. Opiskelin siellä lyhyttä matikkaa ja nyt minun vuoroni oli saada niitä kymppejä. Parasta on se, kun olin saanut derivointikurssin kokeesta 10 -. Menin tunnin jälkeen kysymään opettajalta miten kurssi oli mennyt. Opettajan vastaus yllätti minut: “Sinä olit luokkasi paras!”
Hs.fi: (12.5.2023) : “Hehkutuksen jälkeen”
Kirjoittaja: Samuli Heikkilä (C)