Kielten kuten kaiken muunkin opiskeluissa vain muisti on ongelmana, sillä kaikkea ei tahdo muistaa jälkeenpäin. Toki voi aina kerrata ja opiskella uudestaan. Mutta olen ainakin saanut näkemystä siitä millaisia esim. aasialaiset kielet ovat, millaisia niitä oli opiskella ja mitä kertaisin ja opiskelisin lisää. Kiinan jätän, mutta japania ja koreaa voisin vielä kerrata ja japaniakin opiskella lisää. Kiinankielessä on ongelmana toonit eli tavuilla on neljästä viiteen erilaista ääntämisasua ja näillä täten myös oma merkityksensä. Ranskankielen opiskeluista jäi myös hyvin positiivinen kuva: olin pelännyt sitä kielen lausumista, mutta ihan turhaan, ranskaa pystyy puhumaan ihan omalla tyylillään ja opettaja onneksi hyväksyi. Venäjän kielestä opin sen, että siinähän taitaa olla ainakin kuusi erilaista s-kirjainta, mutta itse asiassa vain yksi niitä on vaikea ääntää, muut olivat helppo oppia ääntämään.
Täytyy kyllä myöntää, että äidinkieli suomi sekä ruotsi, englanti ja saksa ovat lähinnä sydäntä. Johtunee varmaankin siitä, että niitä tuli tahkottua eri kouluissa vuosikaupalla. En kouluopiskelujen aikana enkä sen jälkeenkään ole ymmärtänyt ruotsinkielen vastaisuutta, sehän on ihan erinomainen kieli missä monet muutkin.
Japanin hiragana-merkkikoe meni aikoinaan työväenopistossa itselläni todella hyvin, mutta koska en ole käyttänyt ao. kieltä pitkään aikaan, niin merkit ovat unohtuneet.
Kaikessa opiskelussa ja oppimisessa siis muisti on ongelmana. On se toisaalta ihme, että jos ei ole pitkään aikaan ajanut pyörällä, niin sen kyllä osaa. Mutta jos olet vaikkapa muutama vuosi sitten opiskellut japania, mutta et sitä käytä, niin asiat unohtuvat.
Kirjoittaja: Samuli Heikkilä (C)