Mielestäni ja muistaakseni huijasyndroomahan on esim. sitä, että ihmettelee miten on voinut päästä esim. pääsykokeiden kautta yliopistoon. Eli miettii onko jotenkin huijannut jotakuta. Vai onko sittenkin niin, että on vaikea antaa itsellensä tunnustusta ja tunnustaa se, että on ihan oikeasti hyvä. Itse esim. en aikoinaan mennyt yliopistoon pääsykokeiden vaan avoimen yliopiston kautta. En ole miettinyt, mutta pitäisikö minun nyt ahdistua ja miettiä, että onkohan minut armosta päästetty yliopistoon. Vai onko tosiasia, että tein vain pääsyn eteen kovasti töitä ja motivaatio oli korkealla? Eli minulla ei näin ollen olisi huijarisyndroomaa?
Avoimen yliopiston kautta Tampereen yliopistoon:
Tein 90-luvun jälkipuoliskolla niin, että reilun viiden vuoden aikana opiskelin lähes 100 opintoviikkoa erilaisia yliopisto-opintoja (ja se määrä itseasiassa taisi ollakin se sisäänpääsyn raja). On huomattava se tosiseikka, että avoin yliopisto ei ollut ihan tuossa kävelymatkan päässä kuten Tampereen yliopisto itselläni on, vaan monet vuodet kuljin syksyt, talvet ja keväät ensin autolla ja sitten bussilla väliä Kauhajoki – Seinäjoki – Kauhajoki eli kilometreissä matkaa tuli esim. perjantai-iltaisin reilut 120 kilometriä.
Jälkeenpäin voin itselleni tunnustaa, ilman huijarisyndromaa, että kyseessä oli todelliset, monen vuoden “pääsykokeet”. Opintoni hyväksyttiin ja vuonna 2000 aloitin tietojenkäsittelyopinnot Tampereen yliopistossa, josta valmistuin vuonna 2005.
Kirjoittaja: Samuli Heikkilä (C)