Kouluissamme on nyt todella jotakin pahasti pielessä. Olen lukenut kirjaa, jossa käsitellään uupuneita lukiolaisia. Kirjassa todetaan, että opettajista (olikohan lukion opettajat vai kaikki opettajat) 58 % kärsii työuupumuksesta ja rehtoreista jopa 64 % !!! Kirjan nimi on Uupuneet nuoret pärjääjät, ja sen on kirjoittanut tamperelainen opinto-ohjaaja Liisa Huhta. Kirja on julkaistu vuonna 2022.
Olen ottanut seuraavat sitaatit ao. kirjasta:
* “Vika ei ole nuorissa vaan maailmassa.”
* “Velvollisuus menestyä ja suorittaa.”
Eräs lukiolainen toteaa seuraavasti: “Mitä enemmän teet ja produktiivisempi olet, se kertoo siitä, miten hyvä ja arvokas sä olet. Tämän viestin olen oppinut pienestä pitäen. En edes tiedä mistä. Että ei saa höllätä.”
Ihmisen arvo riippuu siis työn tekemisestä: mitä enemmän sitä parempi. Erään lukiolaisen kommentissa tuli esille myös kaverien arvostus häntä kohtaan. Yhdeksän arvosanana ei riitä, seiskasta puhumattakaan, koska silloin hän joutuu selittelemään kavereilleen. Vain kymppi kelpaa! Eräässä kommentissa korostui omien vanhempien miellyttäminen omalla suorittamisella opinnoissa ja erinomainen menestyminen. Monella opiskelijalla onkin toiminnassaan keskeistä suorittaminen. Myös kunnianhimolla on osansa.
Edellä olevassa sitaatissa tulee esille olennainen: ei saa höllätä! Monia juttuja kun kirjasta lukee, niin tulee sellainen kuva, että emme osaa enää rauhoittua ja antaa aikaa itsellemme. Itselle ajan varaaminen ei siis tarkoita, että tekee koko ajan jotain mielenkiintoista, vaan sitä että on vain paikallaan tekemättä mitään ja ajattelematta mitään.
Sivulta 144: ”Tuntuu kuin maailma huutaisi nuorille: Et riitä! Suorita kovempaa, enemmän, aikaisemmin, paremmin, nopeammin! Tärkeintä on menestys! Voit saavuttaa mitä vain, kunhan olet valmis tekemään töitä sen eteen! Näytä hyvältä! Ole onnellinen!”
Mikään ei siis riitä! On tehtävä koko ajan jotakin. On oltava viisi harrastusta viikossa. On oltava monessa mukana, koska on niin kova innostus päällä. Sitten huomaa uupuvansa ja suunnitelmat menevät uusiksi.
Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että ei tämä uupuminen tähän jää. Otetaan vähän rennommin. Kun sitten päästään korkeakouluun, niin voi taas paahtaa ja uupua. Samaa rataa voi sitten jatkaa työelämässä.
Sillä vain monessa mukana oleva, tehokas ihminen on nyky-yhteiskunnan ideaali. Kuten kirjassa sivulla 145 osuvasti todetaan: ”Lukiolaisen ideaali on tehokas, suunnitelmallisesti valintoja tekevä ja eteenpäin pyrkivä. Tavoitteena tulee olla mahdollisimman nopea jatko-opintoihin siirtyminen.”
Ja lopuksi:
Onko se niin loppujen lopuksi tärkeää kuinka monta laudaturia kirjoittaa?
Kirjoittaja: Samuli Heikkilä (C)
